Pienen ihmisen villatakki, ihanainen Kelo, ohjeen langanmenekki juurikin ne kolme kerää, joita olen jemmannut jo muutaman vuoden. Ja se karu fakta, että ohjeen tekijän käsiala on niin paljon löysempi, että silmukoita on pakko lisätä (soveltaminen kannattaisi muuten jättää väliin, jos tekee ensimmäistä kertaa raglanhihaista vaatetta, eikä hahmota koko juttua), jottei kyseessä olisi vastasyntyneen vaate. Reunukset (nappilistat ja hupun ympärys) puuttuu ja tuon verran on lankaa jäljellä. Saattaa hieman ottaa päähän! Lasken kaiken toivoni kaverin työkaverilta kahvipaketilla lunastamani lankapussin varaan, kuvassa päällimmäinen vyötteetön kerä näytti aivan tältä.
Syy nro 2:
"Olispa ihanat syksyksi sellaiset ohuet polvisukat, joiden yläreunan pitsi näkyisi saappaiden varren yläpuolella!" Mielikuva muuttui lähes pakkomielteeksi, ja sellaisia nyt sitten väkerrän itselleni Pikkusiskosta 2,5 puikoilla. Koska aina tulee pari muuttujaa, niin näissäkin fiilispohjalta tehdessä päätin lisätä lyhyen joustimen pitsin alle, että pysyisi jalassa. Suunnitellun varren pituuden mukaan se joustin vain olisi osunut pohkeen suunnilleen paksuimpaan kohtaan eikä varmasti olisi pitänyt sukkaa ylhäällä. Vetäisin peilin edessä joustimen ylemmäs aivan polven alle ja totesin, että paremmalta näyttää. Tässä vain kestää pieni ikuisuus noin ohuella langalla. Mutta neulottu on ja urakalla!
Syy nro 3:
Elämä. Toisin sanoen esimerkiksi ne hetket, kun kerää täydellisen kirppislöytömansikkakulhon täyteen omalta maalta, istuu yhdessä auringossa terassilla syömässä ja nauttii kesästä.
Kerrottakoon tosin, että ihan salaa toivon sateisia iltoja ja vapaapäiviä (ei nyt sentään kaikkia), jolloin voisi hyvällä omallatunnolla istua sohvalla neulomassa ja katsomassa kokonaisia tuotantokausia kerralla. Katsellaan sitä kesää sitten ensi vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti